Kunnioita muistisairaan todellisuutta
Osa muistisairaan kertomista epätosista asioista saattaa olla hyvinkin arkipäiväisiä ja uskottavia. Jos muistisairas sanoo syöneensä aamiaiseksi puuroa, ei omainen yleensä epäile asiaa ellei hän itse ole nähnyt muistisairaan syövän vaikkapa leipää.
Osa asioista taas on sellaisia, joiden sisällöstä käy heti ilmi, että ne eivät voi pitää paikkaansa. Tällainen voi olla tilanne, jossa muistisairas istuu omassa olohuoneessaan ja sanoo odottavansa Moskovan junaa.
Muistisairaan kertomusta ei yleensä kannata tyrmätä vaikka se ei vastaisikaan kuulijan näkemystä todellisuudesta. Hyödyllisempää on olla empaattisen utelias ja kannustaa muistisairasta jakamaan tunteitaan ja kokemuksiaan. Keskusteluyhteyden ylläpitäminen on arvokasta silloinkin kun sisältö on horjuvaa.
Muistisairaan kertomuksen mukaileminen voi kuitenkin aiheuttaa omaiselle moraalista ristiriitaa. Osa kokee kyseenalaisena sen, jos pyrkiessään kunnioittavaan kohtaamiseen joutuu vahvistamaan asiasisältöjä, joiden takana ei voi seistä. Jatkuvaa asiasisältöjen korjaamista ei kuitenkaan suositella sen aiheuttaman torjutuksi tulemisen kokemuksen vuoksi. Yksi toimintavaihtoehto onkin ihan vain kuunteleminen ja kiinnostuksen osoittaminen vaikkapa nyökkäämällä.
Isoäitini asuu palvelutalossa ja välillä hän ajattelee käyvänsä koulua ja asuvansa koulun asuntolassa. Joskus ulkoillessamme siellä palvelutalon pihalla hän kokee olevansa asuntolan pihalla. Silloin minä vain kuuntelen ja pyydän, että hän kertoo asiasta lisää. Kyselen vaikka, että minkälainen se asuntola on.
Ei mun auta kieltääkään hänen kokemustaan siitä, että hän on kouluikäinen. Jos hän omassa todellisuudessaan elää ajassa, jossa hän on 12 vuotias, niin sitten hän elää. Isoäidin Alzheimerin tauti on jo pitkällä eikä hän pysty paljoa puhumaan. On tärkeää antaa hänen puhua niistä aiheista, joista hän pystyy puhumaan.
Mullakin on erilaisia rooleja siinä. Joskus hän ajattelee, että mä olen hänen tyttärensä, siskonsa tai äitinsä. En minä sitäkään ala korjaamaan. Mun pitää vaan osata itsekin heittäytyä siihen samalla tavalla. Sairastuneelle pitää antaa lupa elää siinä hänen omassa todellisuudessaan. On hyvä ymmärtää, että se ei ole niin kauhean vakavaa. Kerran täällä vaan eletään ja toiset elää siinä vähän erilailla, eikä sekään väärin oo.
Se on myös luottamuksen osoitus saada kuulla niitä juttuja, koska eiväthän muistisairaat kaikille ala kertomaan omasta elämästään ja omasta todellisuudestaan. Ajattelen, että siinä voi kuulla jotain uutta. Jotain, mitä ei ole heidän elämästään aiemmin kuullut. Se tieto auttaa suhtautumaan heihin vähän paremmin. Toki määrättyihin asioihin pitää suhtautua tietyllä varauksella. Ihan kaikki ei paikkaansa pidä, mitä he kertovat. Koen, että se on vähän kuin seikkailua molemmille.
~Alzheimerin tautia sairastavan naisen lapsenlapsi
Itse kyllä kerron välillä miten adiat on ja välillä äitini muistaakin miten adia on. Jos jatkuvasti vain myötäilisin äitini alkaisi muistaa liian usein väärin.
Nyt kun äitini hyväksyy ettö muisti heittäö hän itse nauraa hyväntuulisesti, että mitenkäs minä muistin näin.
Meillä oelataan pelejä ja tänää äiti voitti minut. Kyllä olen ylpeä hänestä.